Veli-Matti Partanen on 50 kilometrin kävelijäksi poikkeuksellisen nuori mies, vasta 23-vuotias. Mutta aloitetaan Akusta. Miksi Veli-Mattia kutsutaan vähintään puolivirallisesti Akuksi?

– Vanhempani ovat kutsuneet minua vauvasta asti Akuksi, mutta eivät muista mistä se on alunperin tullut. Nimi Veli-Matti on lähinnä vain passissa ja virallisissa yhteyksissä käytetty. Minulle sopii käyttää kumpaa nimeä vaan, Aku on vain yleisemmin käytetty, joten se tuntuu luontevammalta, Aku selittää.

Takaisin urheiluun. Partanen käveli keväällä Dudincessa 50 kilometrillä ennätyksensä 3.49.02. Ennätys parani liki neljä minuuttia. Edellinen oli peräisin Zürichin viime kesän EM-kilpailuista, mistä tuli 18:s sija. Partanen tähtää urheilijana korkealle ja tässä lajissa se tarkoittaa sitä, että korkealla on oltava aika ajoin myös fyysisesti. Niinpä Partanen on parhaillaan liki neljän viikon leirillä Sierra Nevadan vuoristossa yhdessä toisen Pekingiin valitun kävelijän Jarkko Kinnusen kanssa.

– Tulemme täältä suoraan Kalevan kisoihin. Ohjelmassa on tärkeimpänä pitkät lenkit, yksi 35 km ja kaksi 40 km treeniä. Mukana on myös reippaampaa vk-harjoittelua 2 km pätkissä, mutta pääpaino on aerobisella puolella. Tämä vuoristoleiri mahdollistaa kovemman harjoittelujakson suomessa ennen Pekingiä. Sierra Nevadan etu on se, että asutaan ylhäällä ja käydään tekemässä päätreenit alhaalla 600 metrissä Granadassa, jolloin saadaan vuoriston verihyöty, muttei tarvitsisi vauhdeista tinkiä niin paljoa.

– Granadassa on ollut 40 astetta lämmintä ja täällä ylhäälläkin yli 30, joten myös kuumiin oloihin tulee totuttauduttua Pekingiä varten. Olemme molemmat täällä nyt ensimmäistä kertaa ja metodia live high train low on hyvä testata nyt olympiavuotta varten, Partanen selvittää korkean paikan leirin tavoitteita.

Sekin hyvä puoli kahdestaan leireilyssä on, ettei treenejä tarvitse puurtaa yksin. Valmentajat Valentin Kononen ja Kari Ahonen ovat synkanneet miesten ohjelmiin mahdollisimman paljon yhteistä.

– Teemme lähes kaikki treenit yhdessä. Jarkko on mukava kaveri ja hänen kanssaan on erittäin helppo tulla toimeen. Myös tsemppaajana hän on erinomainen, Partanen kehuu seitsemän vuotta vanhempaa kollegaansa.

Kokeneempi karju vierellä on tarpeen siksikin, ettei nuori ori lähde liian usein tarpeettoman kovalle laukalle.

– Jarkolta olen saanut vinkkejä eniten vuoristoharjoitteluun, sillä siitä minulla on vielä toistaiseksi vähän kokemusta. Toki valmentajallani Vallulla on kokemusta vuoristosta paljon, mutta Jarkon maltti täällä paikanpäällä pitää intoiluni vauhtien suhteen kurissa.

Raaka laji

50 kilometrin kävely on siitäkin raaka laji, että kovin monta kisasuoritusta ei voi vuodessa tehdä – yleensä korkeintaan kaksi. Niinpä Dudincen kilpailu keväällä oli äärimmäisen tärkeä.

– Se kisa oli Pekingiä ajatellen erinomainen. Sain jo keväällä hyvän tuloksen alle, jolloin Pekingiin voi lähteä vähäisemmillä paineilla, vaikka se pääkisa onkin. Tuntuisi stressaavalta, jos pääkisa olisi ainoa suoritus 50 km:llä koko vuonna. Samalla tuo kevään kisa toimi testinä siihen, mitä asioita kesän aikana pitää vielä painottaa. Toki harjoittelukauden aikana pitkillä 40 km lenkeillä ja testeillä voi kuntoa määrittää, mutta hyvä mittari kunnolle on itse kisa, Partanen selvittää.

Vaikka tulos oli erinomainen, se kertoi paljon myös parannettavista asioista.

-Dudincen kisan opetus oli, että tekniikkaa pitää saada vielä taloudellisemmaksi, ja se tulee osittain lihaskestävyyden kautta. Loppupuolella väsyneenä tekniikkaa on hankalampi pitää taloudellisena. Hyvä asia tekniikan suhteen on se, että varoituksia ei ole tullut, mikä on lisännyt suoritusvarmuutta. Jos tämä vuoristoleiri onnistuu hyvin ja viimeistely onnistuu, uskon olevani muutaman minuutin kovemmassa kunnossa Pekingissä. Se mihin aikaan se niissä olosuhteissa riittää, on vaikeampi arvioida. Sijoitustavoitteeni on 15 joukkoon.

Ensimmäinen kävelykilpailu 8-vuotiaana

Partasen ensimmäinen tilastomerkintä kävelykilpailusta löytyy vuodelta 1999, kun Aku oli 8-vuotias. 600 metrin kävely sujui tuolloin ajassa 3.37,99. Jonkin aikaa Partanen harrasti muitakin yleisurheilulajeja, mutta kävely vei voiton.

– Ensimmäiset kaksi vuotta kävely rajoittui vain piirinmestaruuskisoihin. En varsinaisesti harjoitellut kävelyä lainkaan, juoksin ja osallistuin siinä ohessa kävelykisoihin. Meidän seurassa oli tuolloin muitakin kävelijöitä mm. olympiakävelijä Jani Lehtinen, joka oli bongannut tulokseni pm-kisoissa. Hän kysyi, haluaisinko alkaa harjoitella lajia. Osallistuin Janin vetämään kävelyharjoitukseen, joka järjestettiin SM-maantiekävelyjen yhteydessä ja silloin innostuin lajista.

Partanen harrasti myös jalkapalloa ja jääkiekkoa, jalkapallo oli pitkään päälaji.

– Vasta vuonna 2007 aloin harjoitella tosissani kävelyä. Tuolloin pääsin myös mukaan ensimmäisiin nuorten arvokisoihin, 17-vuotiaiden MM-kisoihin Ostravaan. Silloin tein lopullisen valinnan satsaamisesta kävelyyn. Suomessa junioreiden kisoissa oli ollut vain muutamia osallistujia, joten koin hyvänä asiana nähdä, muiden maiden kävelyn tasoa. Siihen saakka luulin olevani hyvä.

Ostravassa Partanen oli 10 000 metrin ratakävelyssä 20:s ajalla 47.14.64. Harjoitus on purrut, sillä nyt kymppi kulkee liki 10 minuuttia kovempaa. Ensimmäistä kertaa 50 kilometrin viivalle Partanen asteli 20-vuotiaana Dudincessa vuonna 2012. Tuolloin matka päättyi keskeytykseen, samoin seuraavan kevään yritys niin ikään Dudincessa. Kuukautta myöhemmin Dublinissa maaliintulo toteutui – ja aikakin oli heti mainio, 3.58.50. Se tiesi matkalippua Moskovan MM-kisoihin. Siellä kyyti oli kylmää; 41. sija ajalla 4.04.59. Silti Partanen tiesi, että juuri 50 kilometriä on hänen matkansa.

– 50 km sopii minulle matkana hyvin, sillä minuun puree erityisen hyvin aerobinen harjoittelu. Olen ominaisuuksiltani myös nopea, jota nykyisin myös 50 km:llä tarvitaan. Kärki voi mennä 20-40 km välissä 20 km 1.24 ja jos 20 km ennätys on tuota tasoa, on epätodennäköistä pystyä kävelemään keskellä 50 km kisaa 20km ennätys. Tällä hetkellä 20 km ennätykseni on vielä heikko, johtuen ettei sopivaa kisaa vain ole sattunut kohdalle, Partanen kertoo.

Tuskan voittaja

Kun katselee kävelijöiden hoipertelua tajunnan rajamailla arvokisojen 50 kilometrillä, voisi äkkiseltään kuvitella, että lajin pariin eksyvä on automaattisesti vähintään masokisti. Mikä viidessä kympissä kiehtoo?

– En koe olevani masokisti tai erityisesti nauttivani tuskasta. Nautin tuskan jälkeisestä fiiliksestä, kun tiedän pystyneeni laittamaan itseni täysin likoon. Tuskan kanssa kamppailu on paljon päästä kiinni, viimeiset kilometrit täytyy painaa raivolla ja kamppailla kipua vastaan. Usein pyrin ajattelemaan matkan pienempiin osiin, sen sijaan että ajattelisin jäljellä olevan vielä 15 km. Pyrin tsemppaamaan kilometri kerrallaan lopussa, kertoo Partanen viiden kympin psykologiasta.

Luonnollisesti kaikille kävelijöille osuu jossakin kohtaa uraa niitä karmeita kokemuksia, kun kroppa ei enää yksinkertaisesti toimi. Näin on käynyt Partasellekin.

– Karmein kilpailumuistoni on 2013 Vaasan Kalevan kisat. Itse kisa ei ollut lainkaan karmea, voitin ja yleisöä oli paljon, mutta kisan jälkeen sain vatsakramppeja, jotka jatkuivat pitkään ja olin 2 vrk Vaasan keskussairaalassakin. Oksensin vartin välein, mitään en pystynyt pitämään sisällä. Taustalla oli raskas jakso, sillä olin juuri kävellyt Dublinissa kesäkuussa 50 km ja lähes heti sen perään nuorten EM-Tampereella 20 km. Palautuminen oli ollut heikkoa ja kroppa reagoi siihen ilmeisesti noin. Myös viime syksynä Ruotsiottelun kisan jälkeen tuli vatsakramppeja ja jouduin hakemaan vauhtia Meilahden sairaalasta, mutta silloin selvisin ”vain” vuorokaudella…

Ei ultrapitkiä lenkkejä

Kun kilpailumatka on 50 kilometriä, kuinka pitkiä oikein on pisimpien harjoitusten oltava? Helsingin MM-kisoissa 1983 maratonin voittanut australialainen Rob de Castella juoksi aikoinaan jopa 70 kilometrin lenkkejä, että maraton tuntuisi lyhyeltä…

– Pisin lenkkini on 40 km. Pyrin tekemään pitkät lenkit kilpailumaisesti, eli aika kovilla vauhdeilla. Jos tekisin pidempiä kuin 40 km, tarkoittaisi se sitä, että vauhtia pitäisi oleellisesti laskea, eikä se välttämättä enää ole järkevää. Myös extrapitkistä lenkeistä palautuminen kestäisi kauan. Tärkeää ei ole yksittäinen harjoitus vaan kokonaisuus ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Vuorikiipeilijällekin huipulle pääsemistä tärkeämpää on varmistaa matka takaisin alas, ryhtyy Partanen filosofoimaan.

– Vaikka saisin 50 km käveltyä treenissä, mutta jos sen jälkeen palautuminen vie kauan, kokonaisuus kärsii. Näin itse ajattelen, voihan extrapitkät toimia muilla hyvin. Esimerkiksi Reima Salonen teki muistaakseni 60 km lenkkejä.

Tavoitteet vuosien päässä

Partasen harjoittelu kohti Pekingiä on sujunut hyvin, isoja ongelmia ei ole eteen osunut. Hän on parantanut tulostaan kahdessa vuodessa liki 10 minuuttia, mutta tietää hyvin, että nyt alkavat minuutit olla yhä isomman työn takana.

– Pitkän tähtäimen tavoitteeni on olympiakisoissa 2020 ja siitä eteenpäin. Pyrin tiputtamaan loppuajasta 3-5 min per vuosi ja tähän asti olen siinä hyvin onnistunut. Tosin nyt 3.50 alituksen jälkeen minuutit alkavat olla tiukemmassa, Partanen tunnustaa.

On vielä pakko kysyä, mitä kävelijä oikein ajattelee lähes neljä tuntia kestävän kilpailusuorituksen aikana? Meno on muutenkin monotonista, koska arvokisoissa kierretään käytännössä aina samaa parin kilometrin mittaista lenkkiä.

– Keskityn tekniikkaan ja rentouteen. Kovin syvällisiä ei kykene ajattelemaan, sillä itse suoritus vie fokusta. Näin pitkissä suorituksissa juuri se keskittymisen ylläpitäminen on haastavaa. Sitäkin pitää vain harjoitella ja iskostaa asioita päähän, jotta ne toimisivat ikään kuin automaattisina väsyneenä. Yleensä kilpailuissa loppupuolella mietin vain 2-3 asiaa, esimerkiksi hengitys, rentous, ryhti.

Partanen tietää, että nousu maailman huipulle vaatii vielä vuosia työtä ja valtavan määrän käveltäviä kilometrejä. Hän haluaa katsoa kävelijänä korttinsa loppuun saakka, vaikka siviilipuolen suunnitelmiakin on. Nyt on kuitenkin aika urheilla.

– Kaikki munat on tällä hetkellä urheilukorissa. Olen suorittanut historian opintoja avoimessa yliopistossa ja tulevaisuudessa haluaisin siitä itselleni ammatin. Historian opettajan työt kiinnostaisivat. En niinkään stressaa vaikka opinnot etenisivät hitaasti, pääasia, että ne etenevät, eivätkä junnaa paikallaan. Syksy on hyvää aikaa keskittyä opintoihin, kun leiritys on rauhallisempaa.

Lauri Hollo

Aiheet Haastattelut Kävely Partanen Aku Yleisurheilu