Harri Pirisen kommentti: Surun ja ilon kyyneleitä – vain urheilu pystyy tähän

Olihan viikonloppu.

Tiivistettynä se kiteytyy HJK:n legendaarisen joukkueenjohtajan Markku Peltoniemen toteamukseen, jota en hevillä väsy siteeraamaan.

Kun HJK oli kesällä 2010 voittanut dramaattisten vaiheiden jälkeen liettualaisen FK Ekranasin ja selviytynyt jatkoon Mestarien liigan karsinnoissa, ”Peltsi” lausui jotakuinkin näin: ”Tässä on urheilun ja teatterin ero. Teatterissa loppuratkaisu tiedetään etukäteen; joku kuolee tai rakastuu. Urheilussa ei voi koskaan tietää, miten lopulta käy.”

Siksi vain urheilu voi tarjota sellaisia tunne-elämyksiä kuin se kauheimmillaan ja kauneimmillaan tarjoaa. Parhaassa tapauksessa nämä ääripäät näyttäytyvät lyhyen ajan sisällä. Esimerkiksi noin 17 tunnissa.

Mutta pakitetaan vähän – lauantaiaamuun.

[nosto tasoitus=”vasen”]Tuosta noin vaan, yhtäkkiä, täysin varoittamatta. Ei niin saa tehdä![/nosto]

Kello 8 aamulla istuin Jyväskylässä Kuokkalan yhtenäiskoulun liikuntasalin katsomossa. Parketille asetelluilla kuppituoleilla istui 130 ikätoverinsa joukossa ysiluokan päättänyt esikoistyttäreni.

Miten tässä näin kävi? Tai siis milloin? Missä välissä?! Pienokaiseni oli kasvanut lukion aloittavaksi nuoreksi naiseksi. Tuosta noin vaan, yhtäkkiä, täysin varoittamatta. Ei niin saa tehdä!

Urheiluun tämä kevätjuhla liittyy siten, että rehtorin puheen piti muuan Seppo Pulkkinen. Pitkän linjan valmentaja mm. johdatti Happeen salibandyn Suomen mestariksi 2014 ja lopetti palveluksensa samassa seurassa tähän kevääseen.

Jos olisi pakko valita yksi valmentaja, jota arvostan kaikkein eniten, valinta osuisi suurella todennäköisyydellä Pulkkiseen. Syy kiteytyy hänen puheeseensa – tai oikeastaan siihen kohtaan, kun kaiken nähneen pedagogin ja valmentajan puhe alkoi takellella hänen kerratessaan ”ysien” keskuudessa vallinnutta hienoa ilmapiiriä ja yhteishenkeä. Pulkkinen liikuttui. Se kertoo hänen valmentamisensa tärkeimmästä ohjenuorasta, vahvasta välittämisestä. Ja se on lopulta valmentamisessa tärkeintä.

Moni muukin salissa ollut liikuttui. Juhlan jälkeen koulun käytävillä tuli kyynelsilmin vastaan liikunnanopettaja, aerobicin maailmanmestari Tuuli Matinsalo.

Kuokkalan koululta kiiruhdin ekaluokkalaisemme kevätjuhlien rippeille, todistusten jakoon. Oudolta sekin tuntui, ja kuten 7-vuotias itsekin tokaisi, ihan kuin koulu olisi alkanut vasta muutama päivä sitten. Mihin nämä päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet katoavat!

[nosto tasoitus=”vasen”]Niin sitä ihminen erehtyy.[/nosto]

Juhlien jälkeen suuntana oli anoppila eli mummula ja avovaimon pikkusiskon valmistujaisjuhlat. En ollut järin innoissani ajatuksesta katsoa Mestarien liigan finaali anoppilassa. Varsinkin, kun siinä pelasi Heyselin 1985 tragediasta alkaen kannattamani Juventus. Mielessäni oli noin sata paikkaa, joissa kuvittelin pääseväni parempaan finaalitunnelmaan.

Niin sitä ihminen erehtyy.

Osittain olosuhteiden pakosta pääsin katsomaan finaalin 3-, 6- ja 8-vuotiaiden poikieni kanssa. Hyvissä ajoin pukeuduimme ”Vanhan Rouvan” mustavalkoraitapaitoihin – minä Capitano Del Pieroon, pojat nykypelaajien kostyymeihin.
Sitten alkoi tapahtua. Juuri parahiksi anoppilan eli mummulan pirttiin alkoi lapata päivänsankarin kavereita – moni näistä Real Madridin faneja. Yhtäkkiä ihan keskellä Suomea, kirjaimellisesti keskellä peltoa, vain vähän kärjistäen ”keskellä ei mitään” – kahdeksan kilometriä lähimmältä asvalttitieltä – oltiin syvällä jalkapallon ja elämän ytimessä. Tupa täynnä ihmisiä, kahden eri joukkueen kannattajia pelipaidoissaan, kolme sukupolvea saman television ja ottelun äärellä.

En olisi ollut missään mieluummin kuin anoppilan eli mummulan sohvalla 6-vuotias ”Mandzukic” sylissäni. En edes sillä hetkellä, kun tajusin pelin olevan menetetty; kun Real Madrid teki hieman onnekkaan 2–1-johtomaalinsa, kohta perään kolmannen ja niitiksi vielä neljännen. 3- ja 8-vuotiaat eivät olleet jaksaneet katsoa Realin tarjoilemaa kuritusta loppuun asti.

Kuiskuttelimme 6-vuotiaan kanssa, että vielä joskus ”me” voitamme, ja sovimme, että silloin me olemme paikalla. Kättelimme ja onnittelimme Real Madridin fanit, ja poika pääsi nukkumaan.

Minä painuin pellolle. Viidennen peräkkäisen (1997, 1998, 2003, 2015, 2017) finaalitappion pettymys purkautui kyyneleinä.

”Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä”, lauloi Pariisin kevät.

Mutta oli niissä kyyneleissä muutakin. Niissä oli hämmennystä ja epäuskoa ajan kulumisesta ja lasten kasvamisesta. Niissä oli kaipuuta, en oikein tiedä mihin, ehkä niihin kadotettuihin vuosiin, kun lapset olivat vielä pienempiä. Oli niissä iloakin, paradoksaalisesti lasten kasvamisesta ja koulumenestyksestä. Niissä kyynelissä olivat kaikki kuluneen päivän, ehkä koko elämänkin, tunteet.

Silti keskellä aurinkoista peltoa tuntui, että seuraavana päivänä tuo aurinko ei nouse.

[nosto tasoitus=”vasen”]Minä painuin pellolle.[/nosto]

Mutta se nousi.

Noin tunnin ajomatkan päässä anoppilasta eli mummulasta, Kajaanissa, ravattiin viikon 76-ravit. Kimppahevosemme Issaquah Sund kilpaili Kajaanin ”punaisella” radalla. Lähdimme appiukon kanssa paikan päälle.

Hevosemme pääsi jo alkumatkalla keulaan ja paineli johtoasemassa lähes koko matkan. Maalisuoralla vastustaja runnoi rinnalle ja päänmitan edellekin. ”Täydellinen” lopetus viikonlopulle, ehdin ajatella.

Kunnes. ”Iisakki” ihan kuin päätti, että p***ele, riittää tämä kurjuus! Hevonen löysi jostain uuden vaihteen ja taistelutahdon ja punnersi voittoon.

Kukaan, jonka hevonen ei ole joskus voittanut isoa lähtöä, ei ehkä osaa kuvitella sitä tunnetta. Se purkautui huutona, hyppimisenä, täysin epärationaalisena käyttäytymisenä. Edellisen illan tapahtumat arvatenkin vain syvensivät tunnetta. Voittajahaastattelussa, johon omistajan edustajana pääsin, ja vielä pitkään sen jälkeen silmät olivat kosteina ja kurkku karheana. Ilosta.

Kaikki tämäkin sisältyy alussa esitettyyn ”Peltsin” viisauteen: vain urheilu voi tarjota tällaisia tunnetiloja. Ja vieläpä tällaista vuoristorataa, tunteiden ääripäitä.

Kaikki tämä olisi jäänyt kokematta ilman anoppilareissua.

Lapsillehan mummula on maailman paras paikka. Itsekin viihdyn anoppilassa pääsääntöisesti varsin mainiosti. Mutta nyt se alkoi itsestänikin yhä enemmän tuntua mummulalta.

Tähänkin urheilu pystyy.