Otsikossa kyse on tietysti suomalaisesta 12 hengen turistiseurueesta ja noin kymmenestä turistioppaasta, jotka tekivät kymmenen päivän sightseeing- ja shoppailumatkan Lontooseen.

Pääsivät siinä sivussa kuulemma oikein paikalliselle olympiastadionille katsomaan yleisurheilun MM-kilpailuja. Osa jopa näki oikeita urheilijoita aivan lähietäisyydeltä, kosketusmatkan päästä. Jonkun epäillään vaihtaneen muutaman sanankin tällaisen kanssa.

Kyse on tietysti Suomen yleisurheilumaajoukkueesta, joka osallistui – todellakin vain osallistui – Lontoossa järjestettyihin lajin MM-kilpailuihin.

Kävivät, surkimukset, pilaamassa koko verellä ja vaivalla itsenäiseksi taistellun Suomen maineen.

Ja sitten paljastus.

En ole samaa mieltä kirjoittamani otsikon kanssa. En edes edellisten lauseiden.

Mutta osa suomalaisista tuntuu olevan.

* * *

En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajatusta. Ja silti se voimistuu mielessäni joka kerta, kun ulkomailla järjestetään urheilukilpailut, joihin suomalaisiakin osallistuu.

Joskus ihan kotimaassakin pidettävät urheilukilpailut aiheuttavat saman reaktion.

Joka kerta voimakkaammin minusta tuntuu, kuin suomalaiset urheilijat olisivat jotakin velkaa muulle kansalle. Ainakin nyt sotaveteraaneille, sankarivainajille, Mannerheimille ja veronmaksajalle – siis meille jokaiselle. Jopa medialle.

Joka jumalan kerta jo ennen arvokisoja alkaa poru siitä, että kisoihin lennätetään aivan joutavanpäiväisiä turisteja meidän selkänahastamme revityillä verovaroilla.

Ei lennätetä.

Sinne lähetetään tasan tarkkaan ne urheilijat, jotka ovat rikkoneet ennalta määritetyt tulosrajat, eli jotka ovat kansainvälisesti hyväksyttyjen rajojen mukaan riittävän hyviä kilpailemaan kyseisissä kilpailuissa.

Lajinsa suomalaisia huippuja.

Näiden mukana, erittäin tarpeellisissa tehtävissä, kulkee hyvin pieni joukko valmentajia ja muuta taustaryhmää. Usein jopa liian pieni, jotta urheilijoille pystyttäisiin järjestämään edes kaikkein tarpeellisimmat tukitoimet. Näistäkin henkilöistä vain osan matkoista Suomen Urheiluliitto maksaa osan. Suuremman osan maksaa urheilija itse ja/tai tämän seura.

Ja se raha todellakin revitään selkänahasta.

Ja ei: myöskään SUL ei saa toimintaansa niitä kansalaisten veroeuroja. SUL saa avustusta opetus- ja kulttuuriministeriöltä, ja se avustus on peräisin veikkausvoittovaroista. Ja sen osuus on vain noin 20% SUL:n budjetista.

* * *

Se luvuista ja faktoista. Monen peruspenkkiurheilijan mielestä jopa niistä viis.

Vaan auta armias sitä sohvannurkasta oluttölkki toisessa ja sipsipussi toisessa kourassa huudeltujen solvausten ja suoranaisen vittuilun tasoa ja määrää, kun arvokilpailuihin tiensä raivannut suomalainen ei tuo Suomelle mitalia, pistesijaa tai ei pääse edes finaaliin.

Juuri siitä nimittäin on kyse. Osa kansasta on vakaasti sitä mieltä, että urheilijat ovat velvoitettuja tuomaan jotakin Suomelle. Siis koko kansalle – ei itselleen. Ainakin nyt mitaleja, mainetta ja kunniaa sekä valtavan itsetuntobuustin ”Kiitos 1939–44” -paitaan ja leijonakaulakoruun sonnustautuneelle keskivartalolihavalle sohvaperunalle.

Mammonaa ei mielellään sovi tuoda, sillä se menisi kuitenkin urheilijan omaan ja tämän valmentajan jo ennestään lihavaan lompakkoon.

Totuus on valitettavasti täysin toinen. Yle Urheilun loppuvuonna 2016 tekemän laajan selvityksen mukaan lähes kaksi kolmasosaa suomalaisista huippu-urheilijoista elää köyhyysrajaksi määritellyn 1190 euron kuukausiansion alapuolella!

Harjoittele siinä sitten huippu-urheilun vaatimusten edellyttämällä tasolla, kun ei ole rahaa asuntoon, ruokaan saati laskujen maksamiseen.

* * *

Siinä, millaiset olosuhteet ja tukitoimet suomalainen huippu-urheilija saa harjoitteluunsa, on tietysti paljon kyse maamme urheilujärjestelmästä. Ja, kuten Lontoon tuloksetkin kiistatta osoittavat, se ei toimi.

Monet selvitykset ovat kertoneet, että huippu-urheilujärjestelmämme on tehoton, ja vähätkin resurssit käytetään huonosti. Yksi suurimmista vääristymistä on se, että liian suuri osa rahasta kuluu näiden tehottomien järjestelmien ylläpitoon eikä mene suoraan ”kentälle”, urheilijalle.

Urheilujärjestelmän tehottomuutta sekä urheilujohtajien osaamisen tasoa saa ja pitääkin kritikoida ja kyseenalaistaa, mutta urheilijoiden mollaaminen on kuvottavaa, jopa sairasta. Jokainen huipulla tai sen lähellä urheileva tekee vuorenvarmasti kehittyäkseen aivan kaiken, minkä suinkin pystyy. Usein jopa vähän enemmän.

Tämän pitkään jatkuneen kaikkensa antamisen jälkeen urheilijan taso on se, mikä se on. Siihen ei kenelläkään pitäisi olla mitään sanomista. Jos se on niin hyvä, että pääsee mittamaan tasonsa maailman parhaita vastaan, sen hienompaa urheilija ei voi kuvitella. Ja sen pitäisi riittää – ihan jokaiselle.

Mutta ei. Suomessa se ei läheskään kaikille riitä. Surullisinta on, että jopa media on lähtenyt urheilijoiden mollaamisen tielle.

Kalevan Kisojen miesten 1500 metrin finaali on tästä lähihistorian kamalin esimerkki. Juoksijat – kyseisen matkan Suomen parhaat – saivat hidasvauhtisesta taktiikkajuoksusta yleisöltä ja medialta sellaisen paskamyrskyn, että Kiira-rajuilma oli sen rinnalla suhinaa kaislikossa.

Hämmästyin todella, kun esimerkiksi palkittu ja yleisesti arvostettu ex-kollegani, Yleltäkin tuttu jälkiviisastelija Juha Kanerva haukkui finalistit Ilta-Sanomissa ja sosiaalisessa mediassa.

”Tänään nähtiin pohjakosketus, kun ”urhot” matelivat (1500 metrin finaalissa) Seinäjoella kävelyvauhtia ja ehtivät maaliin vain niukasti ennen naisia. Eihän näitä kisoja tule kohta katsomaan kukaan, mikäli juoksijoilla ei ole kanttia pitää vauhtia maksavalle yleisölle.”

Näin Kanerva alusti facebookissa päivityksensä, joka johti artikkeliin, jossa entiset juoksijasuuruudet lyttäsivät finalistit. Kyseisen jutun Kanerva taas päätti näin:

”Vuonna 1918 juoksijat olivat sisukkaita. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisistä ”mailereistamme”.”

Juoksijoiden kutsuminen sitaateissa ”urhoiksi” ja vähätellen ”mailereiksi” kertoo, että toimittajallakin oli jäänyt jotakin hampaankoloon kyseisestä kilpailusta.

Ja että ”juoksijoilla ei ole kanttia pitää vauhtia maksavalle yleisölle”. Siis ainakin yleisölle juoksijat olivat Kanervan mielestä ihan oikeasti jotakin velkaa. Jutun sävyn perusteella monelle muullekin.

En vaan ihan oikeasti ymmärrä.

* * *

Lontoon MM-kilpailujen aikana Ilta-Sanomien linja oli taas erittäin asiallinen ja asiantunteva. Sen sijaan se toinen iltapäivälehti kaivoi vuoron perään Seppo Rätyä, ”Lätsä-Pekka” Päivärintaa ja muita ex-suuruuksia haukkumaan nykyurheilijoita. Samasta lehdestä saatiin myös lukea toistuvia, jostakin syystä kovin katkeransävyisiä juttuja suomalaisten ”jäätymisistä” ja muuten vaan surkeista suorituksista.

En ymmärrä, kenen asiaa tällaiset jutut ajavat. Tai no, kustantajien tietysti. Sillä näiltä herroilta saa takuuvarmasti raflaavia kommentteja. Valitettavasti vain juuri näistä jutuista myös se urheilijoita haukkuva sohvaperunaporukka saa polttoainetta.

Paljon tärkeämpää olisi, että media auttaisi mattimöttöstä ja liisavirtasta ymmärtämään, että todella moni suomalaisurheilija lähtee kilpailuun monen muun maan urheilijoihin nähden pitkältä takamatkalta. Se taas johtuu pitkälti huippu-urheilujärjestelmämme puutteista.

Sen sijaan, että urheilijat joutuvat kuuntelemaan ivaa ja suoranaista kiusaamista milloin mistäkin syystä – kuulemma jopa ruotsista äidinkielenään! – meidän jokaisen pitäisi tukea, kumartaa syvään ja arvostaa jokaista, joka uskaltaa lähteä täysillä tavoittelemaan unelmaansa.

Sillä se, jos mikä, on tässä Suomi-urheilun nykyisessä olosuhteessa ja vallitsevassa asenneilmastossa rohkeaa ja kunnioitettavaa.

Aiheet Artikkelit Lontoon MM-kilpailut Yleisurheilu