Ihmisen elämää voisi verrata matkaan. Huippu-urheilu on samantapaista, urheilijan päätettävissä on matkan suunta ja kesto. Joillakin matka on lyhyempi kuin toisilla, mutta sisältö on kaikilla lähes samanlainen. Se on täynnä ylä- ja alamäkiä, lukuisia mutkia ja haasteita. Joskus meno on hidasta ja vaivalloista, joskus taas pääsee nauttimaan ruuhkattomasta tiestä ja keskittymään myös matkan hienoihin puoliin.

”Kaks tietä erkani edessäin
syysmetsässä heleässä.
Minä risteykseen hiljaa seisomaan jäin
ja katsoin kauas eteenpäin,
niin kauan epäröin tässä.

Ja sitten toisen tien valitsin,
sen hiukan ruohoisamman;
tuon vähemmän poljetun kulkisin
ja toisen taakseni jättäisin,
tien kenties kutsuvamman.”
Robert Frost: Kulkematon tie.

Robert Frostin runo Kulkematon tie kertoo urheilijan näkökulmasta sen, miten lähestyvä uramuutos koetaan ja mitä mietteitä se herättää, kun urheilu-ura on jäämässä taakse ja uudet haasteet ja mahdollisuudet odottavat edessäpäin. Jokainen meistä kulkee omia polkujaan eikä kukaan voi raivata tietä puolestamme. Katsomme tietä, mutta emme näe määränpäätä tai sitä mitä matka pitää sisällään, vain horisontti siintää etäällä.

Suuntanamme on siis löytää uusi kohde, tavoite tai päämäärä elämällemme. Samaa rakkauden ja intohimon määrää, mitä urheilu-ura tarjosi ja piti sisällään, on vaikea ylittää uuden uran merkeissä. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Tiedämmehän toki, että urheilijat ovat luonnostaan voittajia ja heidän mieliinsä on sovitettu menestyksen sävelet, ja kuten aikaisemmat urheilijat ovat teoillaan näyttäneet, urheilijat kykenevät menestymään myös muilla elämän osa-alueilla.

Vähitellen on siis kohdattava tosiasia ja tehtävä itselleen selväksi, että aika huippu-urheilijana on kulumassa umpeen. Jokainen päivä tuo meitä lähemmäs totuutta, jota vielä hetki sitten emme voineet edes kuvitella: Eräänä kauniina päivä palvelumme ja tekomme urheilukentillä menettävät merkityksensä. Urheilijoina jätämme kenties perinnön, mutta mitä me merkitsemme ihmisinä, jos emme tiedä vielä mitä tulevaisuudessa teemme ja mikä on paikkamme yhteiskunnassa. Urheilijat noteerataan maailmalla usein hahmoina, persoonina ja esikuvina, mutta millä tavalla mittaamme merkityksemme sitten, kun ura on ohi.

Niin väärältä ja ikävältä kuin se tuntuukin, vaatii urheilijalta henkisesti paljon sanoa, että tämä oli tässä. Päätös ja sen mukana tulevat tuntemukset voivat vaihdella hyvinkin paljon yksilöllisellä tasolla. Toisille urheilu-uran loppuminen tulee helpotuksena, kun taas toiset saattavat kokea vieroitusoireita vielä kuukausia tai jopa vuosia päätöksenteon jälkeenkin.

Urheilijat panostavat lajiharjoitteluun ja kilpailuihin niin täyspäiväisesti, että monelle uran lopetus tulee helpotuksen elementtinä. Fyysisen ja psyykkisen rasituksen määrää on vaikea mitata, ja yksilöllinen lähestymistapa on pidettävä mielessä myös tämän asian suhteen. Henkistä ja/tai fyysistä loppuun palamista on havaittu monilla uransa lopettaneilla urheilijoilla. Tämä on osa elämän luonnollista kiertokulkua, kun voimat ehtyvät ja kilpaurheilu ei enää välttämättä tarjoa samoja positiivisia tunnetiloja kuin aikaisemmin. Jäljelle jää vain tyhjyyden tunne, jota on vaikea täyttää millään muulla keinolla kuin astumalla sivuun.

Katse tuntemattomaan

On siis tullut aika päättää, mitä haluamme elämältämme seuraavaksi. Meillä kaikilla urheilijoilla, kuten ihmisillä yleensä, on omat lähestymistapamme elämään ja sama pätee myös urheiluun. On monia, joille tulevaisuus loistaa kirkkaana mielessä. On myös monia, joille se ei ole näyttänyt korttejaan ja jotka katsovat sitä vielä sakean sumun läpi. Epätietoisuus ja epäluulo siitä, löytääkö urheilija koskaan enää samanlaista toiveammattia kuin mitä urheilu-ura hänelle merkitsi, koskettaa. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä enemmän silmät kostuvat ja on vaikea pidätellä sisäistä tunnemyrskyä, joka nousee vähitellen pintaan.

Se että toisille avautuu uran aikana kiinnostus ja mahdollisuus jatkaa valmentajan tai muun tukihenkilön roolissa kyseisen lajin parissa, voi olla toisille täysin vieras ajatus. Osa urheilijoista alkaa tarkoituksella valmistautua uran jälkeiseen elämään kehittämällä itseään urheilu-uran aikana työn tai opiskelun muodossa.

Osalle urheilijoista tämä tie sopii paremmin kuin toisille. Osa kokee sen häiritsevän keskittymistä olennaiseen ja he lykkäävät näitä valintoja myöhempään ajankohtaan. Uskon kuitenkin, että useat yli 30-vuotiaat urheilijat voivat avoimesti myöntää olevansa omalla tavallaan ajatuksissaan varautuneita uransa päättymiseen ja seuraavan uran alkuun. Urheilijat ovat visioinnin ammattilaisia. He käyvät suorituksiaan päivittäin läpi erilaisten harjoitteiden avulla, joten uskon, että moni urheilijoista on laajentanut visiointiharjoitteitaan myös tulevaisuutensa hahmottamiseen.

Yli 30-vuotiaiden urheilijoiden arki ei useimmissa tapauksissa pyöri enää vain ja ainoastaan harjoittelun, levon ja ravitsemuksen ympärillä. Juuri edellä mainitut työ tai opiskelu tuovat perheenlisäysten ohella uusia keskittymisen kohteita mukaan arkeen. Kuvaan astuukin siis ihminen, ei enää pelkästään urheilijapersoona. Elämä alkaa näyttäytyä myös toisesta näkökulmasta ja urheilija laittaa vähitellen muiden edut oman etunsa edelle.

Useat uransa jo lopettaneet urheilijat kuvaavatkin näitä uran loppupuolen arkisia muutoksia sekä helpotuksena että inspiraationa henkisellä tasolla. Kaikki koetut ilot ja pettymykset ovat olleet tunteiden vuoristorataa jo pitkään, ja koetut hetket ovat usein vieneet yöunia lähes kaikilta urheilijoilta – hyvässä ja pahassa. Moni urheilija toteaakin, että juuri perhe tai opiskelut ovat hyvä keino purkaa urheilun mukanaan tuomaa painetta ja stressiä. Urheilu ei anna vaan se myös ottaa, mutta symbioosissa nämä kaksi puolta ovat urheilun ruumiillistuma ja tekevät uhrauksista sen arvoista.

Viimeiset vuodet urheilijan uralla ovat täynnä erilaisia päätöksiä. Me harjoittelemme ja elämme tavoitteidemme vuoksi. Monet urheilijat tietävät, mitä vaatii panostaa yli 30-vuotiaana huippu-urheiluun ja jahdata vielä sitä jotain. Kenties jahtaamme saavuttamatonta unelmaa, mutta urheilijoillehan mikään ei tunnu mahdottomalta. Haluamme elää rakkaan lajimme rinnalla niin pitkään kuin vain mahdollista. Se ei vaadi vain pohjatonta henkistä vahvuutta, vaan myös urheilijan fyysiset ominaisuudet saavat kehostamme luonnollisen haastajan.

Monivuotisen uran mukanaan tuoma intohimo sekä harjoitteluun että pelaamiseen ei kuitenkaan ole loppunut. Päivittäiset rutiinit ja elämä ammattilaisena on tarjonnut moniulotteisesti niin paljon unohtumattomia hetkiä ja elämyksiä, että niiden jättäminen tuntuu haikealta. Arki oli helppoa, kun teit mitä rakastit ja sait nauttia upeista hetkistä lajisi parissa. Miltä elämä sitten tuntuu ilman ammattiurheilua, joukkuetovereiden tukea ja yhteisöllisyyttä sekä hyvinä että huonoina hetkinä, tutustumista tuhansiin erilaisiin persooniin ja useiden eri kulttuurien edustajiin?

Kaikki tämä on jäämässä taaksemme ja olemme epätietoisia siitä, mitä tulevaisuudessa on avautumassa edessämme. Löydämmekö elämällemme uusien mahdollisuuksien muodossa samanlaisen suunnan, johon ammattiurheilu meitä vei useita vuosia? Vai kohtaammeko jotain ennalta-arvaamattoman mielenkiintoista ja innostavaa, jollaista emme olisi voineet kuvitellakaan?

Elämämme on täynnä kysymyksiä, emmekä aina saa toivomaamme vastausta tai hyväksyntää omiin toiveisiimme. Silti elämä jatkuu, ja urheilijoidenkin on osattava sopeutua uusiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.

Kuten huomaamme, Robert Frostin runo Kulkematon tie kuvastaa kyseisiä mielikuvia uusista haasteista enemmän kuin osuvasti.

Urheilijasta työvoimaksi

Ihminen on ajatteleva yksilö ja tunneihminen. On oikein käydä läpi ajatuksia ja tunteita, ja herättää mieliin kysymyksiä siitä, mitä todella elämältään haluaa. Tunteet johtavat päätöksiin ja tekoihin, jotka lopulta ohjaavat meitä siihen suuntaan, mikä pohjimmiltaan tuntuu rakkaimmalta ja oikealta.

Hyvin monet ihmiset elävät koko elämänsä oivaltamatta, miten upealta tuntuu olla paras versio itsestään. Me sen sijaan tiedämme, ja juuri tästä syystä urheilijat ovatkin niin kunnianhimoisia ja periksiantamattomia. Tiedämme mitä voimme saavuttaa ja mihin kykenemme. Olemme visioineet kuvan itsestämme mieliimme, ja jahtaamme tätä mielikuvaa.

Mitä annettavaa urheilijoilla siis on normaalissa työelämässä, ja minkälaisia ominaisuuksia tuomme mukanamme, kun ammatinkuva muuttuu ja urheiluareenat vaihtuvat toimistoihin tai kokoushuoneisiin? Todelliset huiput ja maailmantähdet ovat tietoisia arkipäivän pienistä, mutta tärkeistä päätöksistä ja valinnoista myös urheilu-uran jälkeen.

Urheilijat ovat tottuneet käsittelemään ja hyväksymään hävityt taistelut (lue ottelu tai kilpailu), koska he tietävät kuinka merkittävässä ja tärkeässä asemassa on voittaa itse sota (lue mestaruus). Heille työelämän eri haasteet ja projektit heijastavat samaa kuvaa.

Urheilijat kyseenalaistavat asioita, koska heille on tärkeää paneutua asioihin ja ongelmiin ennalta käsin; kuinka voimme valmistautua asiaan niin, että reagoimme siihen oikein, kun se hetki on käsillä? Mitä annettavaa meillä on ja mitä meiltä voidaan odottaa ja vaatia niin sanotussa tavallisessa työelämässä? Vaikka osalla yksilöurheilijoista tämä kenties sotiikin luonnetta vastaan, jokainen urheilija on valmis antamaan kaikkensa yhteisön ja yrityksen puolesta.

Urheilijan arki on välitöntä analysointia ja itsensä tutkiskelua. Tasoerot maailman huipulla ovat marginaalisia, joten urheilija ei halua jättää mitään sattuman varaan. Olet itse itsesi pahin kilpailija. Menestyksen avain on siinä, millä tavalla urheilija harjoittelee, miten hän analysoi omia suorituksiaan tai miten hän tarkastelee omaa edistymistään ja omia virheitään. Vain harjoittelemalla voi kehittyä ainutlaatuiseksi. Ja vain harjoittelemalla voi pysyä ainutlaatuisena.

Loputon voittamisenhalu paistaa läpi kaikesta mitä urheilija tekee, ajattelee, ja tuntee. Suurin taistelu käydäänkin jokainen arkipäivä urheilijan korvien välissä. Pienet, tavallisilta ja merkityksettömiltä tuntuvat yksityiskohdat erottavat loppujen lopuksi parhaat toiseksi parhaista. Urheilija sitoutuu työskentelemään ja harjoittelemaan korkeimman tason intensiteetillä, jokaisena hetkenä ja kaikessa mitä hän tekee.

Urheilijoina olemme tottuneet asettamaan itsellemme konkreettisia ja houkuttelevia, tunteisiin vetoavia tavoitteita. Ne ovat niin kunnianhimoisia, että uskomme niihin ja elämme niiden mukaan. Tietenkään pelkkä tavoitteiden kirjaus ei riitä, vaan on löydettävä oikeat toimet ja keinot niiden saavuttamiseksi. Teot ovat uskomustemme tulosta.

Toimintamme heijastuu tekojen kautta, samoin arvomme ja asenteemme. Kun luomme tarkoituksen kaikkeen mitä teemme, luomme pohjan intuitiiviseen toimintaan ja energiaan. Se johdattaa meidät tielle, missä kukaan ei ole vielä kulkenut. Et tosin voi päästä paikkaan, jota et usko olevan olemassa.

Kilpaurheilu ottaa ja vaatii fyysisellä puolella, mutta se myös antaa ja opettaa henkisellä puolella: kuri, arvot ja tarpeet, paineensietokyky, sopeutumiskyky, joustavuus, sinnikkyys, motivaatio toimia ryhmässä ja yhteisten tavoitteiden vuoksi, kehittymishalukkuus, kyky nopeisiin päätöksiin. Tiedostamme terveiden elämäntapojen merkityksen, myös positiivinen elämänasenne on aina kantanut meitä eteenpäin.

Urheilijat asettavat itselleen tavoitteita, joiden avulla omat niin sanotut rajat piirretään avustamaan toiminnan tehostamisessa. Nämä rajat eivät kuitenkaan ole olemassa vain sen takia, että ne pyritään saavuttamaan. Urheilijoina haluamme siirtää ja rikkoa näitä rajoja, kerta toisensa jälkeen. Ne vievät meitä elämässä eteenpäin, myös ihmisinä. Urheilijoille on urheilun myötä kasvanut suuri vastuuntuntoisuus. Tiedämme, että kaikki riippuu meistä ja otamme myös vastuun tekemisistämme, sekä hyvässä että pahassa.

Urheilija ei voi odottaa loistoa ja kunniaa, jos hänen henkinen vahvuutensa ei päivästä toiseen vastaa edellä mainittuihin odotuksiin. Fyysinen dominointi tekee urheilijasta loistavan, psyykkinen dominointi lähes pysäyttämättömän. Myös elämän muilla osa-alueilla.

Uskonkin siis, että vuodet urheilijana ovat ohjanneet ja muokanneet meitä ihmisinä monien erilaisten paineiden, haasteiden, kokemusten, tuntemiemme ihmisten sekä omien kiinnostuksen kohteidemme kautta. Urheilijana opit elämään paineen alla, ihmiset saapuvat seuraamaan sinua työpaikallesi ja kommentoimaan tekojasi. Missä muussa ammatissa kuin urheilussa työpaikallesi voi saapua jopa yli 50 000 katsojaa ja kriitikkoa arvostelemaan tekemisiäsi?

Urheilija ei voi pakoilla. Häntä kuvataan, tarkkaillaan ja arvostellaan joka päivä harjoituksissa ja kilpailuissa. Urheilijat ovat julkisten mielipiteiden kohteina, oli kyseessä sitten tekniikka, taktiikka tai muut päätökset. Urheilijan asennetta arvioidaan ja pohditaan ennen suoritusta, sen jälkeen ja jopa suorituksen aikana.

Myös urheilijat itse tarkkailevat itseään eri kanteilta kilpailujen tai suoritusten aikana. Heille merkitsee tavattoman paljon myös se tapa, jolla he päättävät itse suorituksen tai kilpailun. Kehonkieli on sanatonta kommunikointia, joka kertoo meistä muille enemmän kuin uskoisimmekaan. Joten, kun laitatte urheilijan haastavan tehtävän eteen, uskon että hän on käynyt kyseisen tehtävän mielessään läpi jo useita kertoja; ottanut selvää vastustajasta eli tässä tapauksessa kenties firmasta, tai myytävästä tuotteesta. Urheilijat ovat itse asiassa mukavuusalueella, kun heidät laitetaan toimimaan heidän epämukavuusalueilleen.

Kokemuksemme urheilun kirjavasta maailmasta pitää nähdä vahvuuksina, mutta sen kuuluu myös näkyä työmarkkinoilla. Opit ja kokemukset kuuluu jakaa eteenpäin. Vain ja vasta sitten voimme olla voimavara yritykselle. Aivan kuten joukkueurheilussa: pelaa vahvuuksillasi joukkueen hyväksi ja kehitä päivittäin myös heikkouksiasi.

Urheilumaailma ei poikkea urheilijoiden asenteen muodossa millään tavalla siitä, mitä hän elämässään oikeastaan tekee ja mitä haasteita hän kohtaa. Kerran urheilija, aina urheilija. En usko, että löytyy alaa, jossa henkisen kapasiteettimme maksimoinnilla ja laadukkaalla teknisellä tekemisellä ei olisi tarvetta. Urheilijat pyrkivät täydellisyyteen, oli tehtävä mikä tahansa.

Kulkematon tie koskettaa meitä kaikkia, sekä urheilijoina että ihmisinä. Se koskettaa meitä, joille tienhaara siintää horisontissa ja jotka tiedämme, että päätöksen teon hetki on käsin kosketeltavissa. Voimme tiedustella neuvoja ja ohjeita, mutta emme koskaan saa tietää, mitä matka todellisuudessa pitää sisällään, ennen kuin olemme kulkeneet sen loppuun.

Matkan kesto ja merkitys korostuvat vasta silloin, kun saavumme pääteasemalle tai uuteen tienhaaraan. Loppujen lopuksi tärkeintä on kuitenkin olla rohkea ja löytää itsestään samankaltainen pohjaton onnellisuus sen polun varrelta, minkä valitsemme.

Toivon mukaan moni saa päätöstensä pohjalta lukea Robert Frostin runon viimeisen säkeen ja todeta se pitävän omalla kohdallaan paikkansa.

”Kaks tietä metsässä erkani – minä vähemmän kuljetun valitsin, ja se johti oikeaan.”

Kirjoittaja on hiljalleen lopetteleva ammattijalkapalloilija, nykyinen urheilujournalismin opiskelija.

Pekka Lagerblom
Twitter: @lagerblom_pekka

Aiheet Artikkelit Lagerblom Pekka